only the strong survive (but not alone)

Aina välillä tulee aikoja, kun oikeasti tajuaa kuinka tärkeitä ystävät on. Siis ihan kunnolla. Ainahan sitä ajattelee, että ilman niitä ihmisiä ei voi elää, mutta joskus se iskee ihan oikeasti naamalle, kuinka pulassa olisi ilman heitä. Mun ystäväni on jaksaneet mua läpi kaiken sen ärsyttävän ja vähemmän ärsyttävän mitä mun persoonallisuus on päättänyt lämätä niiden kestettäväksi. Kaikki naurut ja etenkin itkut on pystynyt jakamaan ja edelleen ne vaan jaksavat olla mun rinnalla. Aivan uskomattomia ihmisiä, siis ihan tosissaan. Mä nimittäin olen tosissani tosi vaikea, eikä musta oikein koskaan tiedä mitä tulee vastaan, en siis edes minä itse. Olen niin arvaamaton ja suhteellisen kova valittamaan ja itkemään kurjuuttani. En edes tiedä millä tavalla pystyisin niitä ihmisiä kiittämään, koska mitkään sanat eivät oikeasti voi kuvata sitä. Eivät mitkään. Mutta silti; kiitos kullat, mikään ei teitä korvaa.

Nyt vähän pinnallisempiin asioihin, kun olen kerran oppinut (okei, siitä on varmaan kaikki oppi kaukana kun pyörii ympäriinsä lääkittynä, mutta voinhan toki uskotella itselleni niin) tässä muutaman viime viikon aikana olemaan ajattelematta kaikkea niin helvetin vakavasti. Osaan jopa melkein pitää hauskaa. Ja on ollut mukava huomata, että kaveritkin on huomanneet eron mussa. Ehkä tää vielä tästä, pystyn jopa uskomaan niin.
Muttaniin, ihanaaihanaaihanaa, koulua on enää vaivainen viikko ennen joululomaa! Tietenkin opettajat on kaikessa mukavuudessaan päättäneet tunkea kaikki mahdolliset palautettavat tehtävät, työselostukset, esseet, aineet ja testit tälle viimeiselle viikolle, mutta paskat, JOULULOMA ALKAA KOHTA. Kokonaiset kahdeksantoista päivää eli noin kaksi ja puoli viikkoa ilman koulua! Joulunodotus ja jouluhan tässä itse on parasta koko ajassa, joulun jälkeinen aika on luultavasti pakollista sängyssä lojumista (luultavasti tänä vuonna siis Nintendo DS:n pelaamista), välillä ehkä voi käydä jääkaapilla ja sitten palata taas vällyjen väliin. Paitsi että äidillä sattuu olemaan sellainen siivouspakkomielle, että luultavasti tapaninpäivän jälkeen taas palaa arkirytmi ja koko kämppä pitää jynssätä joka päivä imurin ja mopin ja pölyrätin kanssa (oi kyllä, meillä siivotaan joka päivä). Luultavasti täytyy siis herätä aamunkoitossa (=ennen puoltapäivää) ja ottaa imuri käteen. Mutta turha sitä miettiä, kun loma ei ole vielä edes alkanut. On vielä paljon ihanaa tehtävää ennen joulua. Vähän joululahjaostoksia, miljoonan joulutorttusatsin tekemistä, jouluruokien vääntämistä äidin kanssa, suurta ja pientä näperrystä, joulukuusi paikalleen ja koristeet oksille, sekän tuhat ja yksi muuta hommaa. Mutta mitäpä siitä, hauskaahan se vaan on. Kummallisinta kyllä, odotan eniten jouluaatossa ehkä eniten (tietenkin siis yhteisen ruokailuhetken ja yleisen tunnelman jälkeen) sitä, että äiti, isäpuoli, isäpuolen äiti ja pikkuveli (Tosin luultavasti tönäisen veljelle lahjan heti aamulla käteen, kokispulloja on näet suhteellisen vaikea paketoida, ja sitten velikulta saa nauttia lahjoista koko aaton. Voi kuulostaa aika kummalliselta ostaa kokista joululahjaksi, mutta kokis vain sattuu olemaan paras asia numero yksi veljeni elämässä. Kuulostaa aika köyhältä, kieltämättä.) avaavat mun antamani lahjat. On ihanaa nähdä kuinka iloiseksi toiset tulevat itseantamasta lahjasta. Odotanhan mä toki omiakin lahjojani, mutta mikään ei oikeasti voita sitä tunnelmaa. Okei, alan pikkuhiljaa kuulostaa joltain superjoulufriikiltä, mutten voi sille mitään. Olen vain niin tyytyväinen joulunviettoomme, ei mitään pakollisia aktiviteetteja (Vapaaehtoinen haudoilla käynti esimerkiksi, ja sekin vaan kynttilän vieminen muualle haudattujen muistopaikalle, eikä mitään tahmeita sukupäivällisiä. Juuri se oma tahti on hyvä, eli mun osaltani yleistä säätämistä kameran, lahjapakettien ja ruokien kanssa.) 24. joulukuuta on varmaan ainoa päivä vuodesta, kun osaan olla täysin stressivapaa. Joskus en kyllä silloinkaan, mutta tän joulun olen päättänyt pyhittää tasan hyvälle ololle.

No sehän meni selittämiseksi, kerkesi kellokin humpsahtaa lauantain puolelle. Tänään siis äidin kanssa joululahjaostoksille suunnilleen kahdentoista tunnin päästä. Pikkuveli toki tuppaa mukaan, koska uusimpien tietojen mukaan tarvitsee kuulemma uusia vaatteita, koska on menossa treffeille... En oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Okei se on jo 14-vuotias, mutta mulle se tulee varmaan olemaan aina se pieni poika, jonka silmän joskus pamautin mustaksi ja jonka kanssa rakennettiin joka talvi lumimaja entisen kotitalomme ojaan ja leikimme olevamme pupuja, jotka syövät persikkajogurttia. Ja herraisä, tuo veljen vanheneminen tarkoittaa omaakin vanhenemista, enkä oikein osaa suhtautua siihen mitenkään. Joskus odotan ensi vuotta kuin kuuta nousevaa (vaikka syntymäpäiväni onkin vasta loppuvuodesta, prkl), kun koittaa täysi-ikäisyys, joskus taas odotan aivan kauhulla koko prosessia. Vaikka tuskin elämä siitä paljoa muuttuu, ajokorttikokeet vaan iskee naamalle joskus alkuvuodesta ja pitää valmistautua siihen, että on jo pian aikuinen. En ollenkaan pysty kuvittelemaan itseäni aikuiseksi. Tuskin mä olen yhtään erilainen sitten kun täytän 18, ja on se varmaan ihan hyväkin asia. Eipä sitä hetkessä aikuiseksi kasveta.

Sitten taas asiasta kukkapurkkiin, pakko pistää muutama kuva, kun tuli sellainen olo, että kaipaa kuvia tämän pitkän ja tylsän selityspötkön jatkeeksi. Innostuin siis ottamaan muutaman ja sitten kaivamaan arkistoista muutaman vanhemman. Okei, ei nekään ole mitenkään erityisen vanhoja.. Mutta anyway, kuviaaaa.

Aloittanen vanhimmasta, oli viikko takaperin kiva leffailta muutaman kaverin kesken, ja oli pakko napata muutama kuva tuon toisen kaverini rottaveijareista (jotka juoksivat enimmäkseen kameraa ja mua karkuun, kunnes toinen uskaltautui puraisemaan mua).


Tuossa siis toinen suloisuuksista, en nyt muista kumpi oli nimeltään kumpi, mutta Kaaos tai Tabu tässä kuvassa. Varmaan ainoa suhteellisen tarkka valaistuksesta ja rottien vauhdista johtuen.

Sitten voisin varmaan ihkuttaa uutta penaaliani. (Jee, olen saanut suunnilleen takaisin sen tunteen, että tulen iloiseksi tosi pienistä asioista, whee.)


(Kuvanlaadun raiskaantuminen edelleen suututtava asia, nyyh.) Tämän penaalin tarina ei ole sen kummempi. Vinguin tuossa pari päivää sitten, kuinka huono penaalini silloin oli (Tilaavievä musta penaali, jonka poimin Citymarketin alennuskorista ennen lukion alkua. Luultavasti ikäryhmä jolle penaali oli kohdistettu, oli noin viidesluokkalaiset pojat, ainakin 'Extreme Zombies'-tekstin perusteella ja hyvin hurjasta zombiekuvasta päätellen..), ja eräs ystäväni sitten sanoi, että heiltä löytyy noita marimekon vanhoja klipsipenaaleita kotoa. Toi siis minulle tämän ihanaisen vaaleanpunaisen, joka todellakin piristää koulupäivää. Luultavasti tästä tulee suhteellisen pitkä laina, koska kaverini ei tuota antanut joululahjaksi tai mitään, antoi vain 'lainaksi tai jotain'. No joo, onneksi tuon ystävän kanssa ei tarvitse pikkuasioista nipottaa, sattuu nimittäin olemaan tällä hetkellä kai pitkäaikaisin ystäväni, ja meidän suhteemme on kovin mielenkiintoinen. Yleisesti esimerkiksi saatamme jakaa saman purkan. Jenkin siinä vihreässä purkassa on kaverini mielestä liian kitkerä alkumaku, ja minä taas en tykkää kun se maku laimenee, minä siis pureskelen yleensä liiat maut pois ja annan purkan kaverilleni. Hienoa bakteerien jakoa, etten sanoisi.

Sainpa taas hienon tarinoinnin aikaan penaalista. Ehkä tungen tähän väliin sitten vaikka ihkutuksen uudesta hiuslakastani, kun ihkuttamaan päästiin.


(Joo, samantien näköjään osa muustakin ihon- ja päänhoitotuotteista pääsi näkyville. Elegantit apteekin voiteenikin, aah.) Eli siis perushiuslakkani loppui (tiedän käyttäväni liikaa lakkaa, kun täytyy ostaa aina alle kuukauden päästä uusi, mutta minkäs teet tämän painajaispehkon kanssa), käytän yleensä Pantenen sitä sinistä, johon olen päätynyt hyvin monen eri lakan kokeilun jälkeen. Käskin sitten äidin ostaa uuden hiuslakan kaupassa käydessään, mikä on aina virhe, koska äiti ei koskaan tuo tasan sitä mitä on lähtenyt hakemaan. Nyt kävi kuitenkin onni onnettumuudessa, rakkaus-Panteneni oli loppunut kaupasta ja äiti toi tuon korvikkeeksi. Toimii ihan unelmasti, mutta kuitenkin niin erilailla, etten tiedä pitäisikö luopua perus-Pantenesta vai ostaa molemmat. Nuo lakat on kyllä aika tyyriitä, ei varmaan riitä rahat kahteen pulloon.


Pakko oli sitten tunkea tähän väliin jotain, mikä liittyy elämäni ihanimpaan asiaan: kouluun (NOT.). Erityisopettajan juttusilla käytyäni, sain vähän hiottua opiskelutekniikkaani, ja erityisopettaja kehotti laittamaan tärkeitä muistettavia asioita seinälle, koska olen kuulemma niin vahvasti visuaalinen oppija. (Se on kyllä tullut huomattua itsekin, ruotsin sanakokeet toistaa aina samaa kaavaa; muistan missä kohtaa kirjan sivua mikäkin tietty sana oli, mutten sitten muista mitä ne tarkoittavat..) Otin siis neuvosta vaarin, ja fotosynteesin kaava koristaa siis kirjahyllyni reunaa. Kyllä tuo on aika takaraivoon jämähtänytkin, tässä muutaman tuon lapun katseluviikon jälkeen...

No nyt kun siihen kouluun päästiin, niin yksi elämäni järjestelmällisyyden tärkeimmistä asioista; The Calendar:


(Kuvan suuremmaksi klikkaaminen suotavaa.) Tässä näkyy nyt varmaan suunnilleen puolet kaikesta mitä pitäisi tämän viikon aikana tehdä, mutta kuitenkin. Kalenterini ei kovin hehkeä ole (paitsi kansista, hah), mutta ilman sitä unohtaisin varmasti ihan kaiken mahdollisen mitä vaan voi unohtaa. Voisin unohtaa ottaa itseni mukaan kouluun.. Pakko vielä pistää kannet kuvina, kun nyt vauhtiin pääsin.

Eli etukansi:

Eli Herra Jonne Aaronhan se siinä nököttää tikkareineen ja paljettipaitoineen. Kuva oli vaan niin suloinen, että oli pakko laittaa. Miestähän ei voi todellakaan ottaa vakavasti tuollaisessa kuvassa. Nuo Despojen ja Aidenin kuvat löysin sitten onnenpotkukseni muutamasta vanhasta jo valmiiksi silvotusta lehdestäni, antamaan vähän lisää osviittaa liian laajasta musiikkimaustani. MCRblackparadejeejee-ukkokin löytyi suhteellisen ehjänä leikellyistä lehdistä, kuvia bändistä en kyennyt löytämään, kaikki sattuvat olemaan jossain laatikkojen pohjilla tai seiniä piristämässä.. Tuon Death Note-tekstin sain, kun uhrasin yhden Neo-lehteni reunan, mutta se kyllä näyttääkin mukavasti täydentävän kokonaisuutta. Pikkuräpellys on kivaa jos saa katsoa lopputulosta vuoden putkeen.

Sitten vielä takakansi:

Pakko myöntää, ettei mr. Vartan edusta yleistä miesmakuani (jos sellaista edes on, pystyyko emopoikien kuolaamisen edes laskemaan?), mutta se vain on niin ihana Aliaksessa ja tuo kuva nyt sattui olemaan ainoa tavoitettavissa oleva joka sopi takakanteen kuin nakutettu.

Huh, jos nyt olisi kuvaryöpystä päästy. Täytyisi varmaan pikkuhiljaa painua pehkuihin, kellokin tikittää uhkaavasti kohti kahta. Ehkä voisin lukea Uusikuuta, en ole päässyt kovin pitkälle koulujuttujen ja muutamien lukuinnon tappavien selkkausten takia. Ehkä pääsen taas vauhtiin. Kirja vaan kulkee niin tylsää kohtaa tällä hetkellä, I miss Edward.

No, nukkumaan tästä siis suuntaan, ainakin yritän. Loppukevennykseksi vielä kuva muutamasta harvasta joulukoristeesta joilla on ollut kunnia (...) päästä huoneeseeni.


Nuo tonttulakkihernepussihärdellit ovat äidinäidin tekemiä, tosi vanhoja, mutta ehkä ihanimpia joulukoristeita mitä tiedän. Joka joulu on pakko saada ne johonkin päin omaa huonetta, tai edes lähettyville muistuttamaan mummosta, jota en ehtinyt tuntea, ja tulevasta joulusta.

Lopetan jouluihkutuksen hyvän sään aikana, nyt se nukkuminen siis, jos onnistuu.