thoughts

Mulla on nyt monta eri mieletilaa päällä yhtä aikaa, ja tämä on tosi psykedeelistä.

Aloitan ihan periaatteellisesti pinnallisimmasta.

Ärsyttää, koska mun tukkani on lättänä kasa klönttejä. Se on kasvanut yli mallistaan, se kaipaa kipeästi värjäystä, koska juurikasvu lisää efektiä siitä, että kaljuunnun, se on aivan liru ja menee pitkin päätäni ja se kihartuu kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, ja se ei todellakaan näytä hyvältä, uskokaa vain.

Ärsyttää myös aivan näiden perinteisten naisten vaivojen takia, minkä johdosta mun mahani tekee itsemurhaa joka toinen sekunti, kun se ei yritä tappaa muita sisäelimiäni säteilemällä kipua koko kroppaan.

Ihan välivaroitus, tämä on aika raskasta settiä. Jos et ole sellaisella tuulella, scrollaa tämän kohdan ohi.

Suututtaa, koska tässä maailmassa on liian paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät välitä toisista ihmisistä, tai jotka oikeuttavat jollain tavalla muita ihmisiä vahingoittavan käytöksensä. (Eräs Sannan linkittämä biisi muistutti mua tästä asiasta entisestään.)

Mä olen todella kiinnostunut sarjamurhaajista (en millään kierolla tai sairaalla tavalla, no worries) tai muuten vain näistä sekopäistä, jotka päättävät muiden ihmisten elämiä napsauttamalla sormiaan. Mä olen kiinnostunut syistä näiden kamalien tekojen takana ja mä olen kiinnostunut henkirikollisten mielenliikkeistä. Kriminaalipsykologia kiehtoo mua omalla tavallaan, mutta joka kerta kaiken tekemäni pohdinnan jälkeen mietin vain, millainen mieli täytyy ihmisellä olla, jotta tekee jotain niin raakaa.

Kaikkien ihmisten mielissä on kieroutta, pahuutta ja julmuutta, sitä ei ole kieltäminen. Pienetkin teot tai sanat saattavat johtaa kamaluuksiin. Myös tekemättä jättäminen saattaa olla kohtalokasta.

Useissa tapauksissa (on kyseessä sitten yksittäinen tapaus, sarja- tai joukkomurha) murhaajan lapsuudesta tai nuoruudesta löytyy jotain, mikä horjuttaa henkilön henkistä tilaa. Joskus se laukaisee jonkin mielenterveyden häiriön, joskus se taas ikäänkuin lataa aseen jättämällä aggression tai tuskan hautumaan henkilön sisälle. Myöhemmin tapahtuva pienikin laukaiseva tekijä on silloin kohtalokas.

Esimerkiksi nämä kaikki kouluammuskelutapaukset. Kyseessä olevilla henkilöillähän on ollut jokin mielenterveyden häiriö, tai syrjintä/koulukiusaus on jättänyt syvät jäljet. Kaikenlisäksi ampujat ovat yleensä henkilöitä, joiden viimeisenä arvaisi tekevän mitään sellaista. Tunnetuimpia tapauksia ovat varmasti Columbine (klick, klick - video ei välttämättä sovellu herkimmille) (Ja hei, Columbinen koulusurmista on myös tehty peli, nimeltä Super Columbine Massacre RPG. Peli. Siis ihan totta, missä näiden ihmisten järki on?), Virginia Tech, Jokelan koulusurmat ja Kauhajoen koulusurmat. Suomessahan on näiden kahden edellisen lisäksi tapahtunut vielä yksi, nimittäin Raumanmeren koulusurmat, vuonna 1989.

Muita kiinnostavia tapauksia ovat mm. Green Riverin murhat, jotka tapahtuivat Washingtonissa, Gary Ridgway tappoi yli 90 naista ja jätti heidät sitten lojumaan murhapaikoille. Ridgwayn lapsuudessa on todettu tapahtuneen kaikenlaista väkivaltaista, mikä sitten varmasti jäi äijää kalvamaan.

Kaikki tuntevat myös varmasti vanhan kunnon Charles/Charlie Mansonin (klick). Koko Mansonin tarina on rikas ja hyvin laaja, joten en edes yritä alkaa selittää koko juttua. Mansonin lapsuushan oli myös hyvin täynnä vaikeuksia.
Onhan näitä typeryksiä vaikka kuinka: Moses Sithole, Jack The Ripper, Charles Whitman, jonka voisi tosin laskea kouluampujiin, Harlod Shipman, Luis Garavito sekä muita.

Aivan liikaa elämänsä menettäneitä, ja liikaa sellaisia ihmisiä, jotka itse ansaitsisivat vähintäänkin kuolla. Jotkin tunnetuimmista murhatapauksista ovat tosin aika vanhoja juttuja, ja murhaajat ovat jo heittäneet henkensä, mutta he ovat kuitenkin tekojensa takia vieläkin elossa ihmisten mielissä. Uhrien omaiset tuskin unohtavat heitä koskaan. Kuinka reilua se on, kysyn vain.

Muutenkin se kurjuus, jonka ihmiset aiheuttavat toisille ihmisille on käsittämätöntä. Pahoinpitelyt, raiskaukset, kidnappaukset, sekä yleinen kiusaaminen viiltää todella syvältä. Katsoin tänään digiboksiini tallentamani dokumentin Jaycee Lee Dugardista (joka tuli tässä ihan vähän aikaa sitten Jimiltä), ja mietin, että millaiset jäljet tuollainenkin ihmiseen jättää.

Okei, nyt multa varmaan kaikkosivat viimesimmätkin lukijat. 8---D Joskus vaan nyt täytyy purkaa mieltään. Ehkä siirryn kevyempiin aiheisiin.

Piristää, kun ajattelen huhtikuun pian olevan täällä. Mun ja huhtikuun välissä ovat tosin vielä ylioppilaskirjoitukset - maailman piristävin asia - mutta huhtikuussa tapahtuu niin ihania asioita, etten anna kirjoitusten masentaa.

Pääsiäisen aikoihin pienoinen karvakäärömme Nalle saapuu meille piristämään arkeamme puremalla, sotkemalla ja läähättämällä! En jaksaisi odottaa kullan saapumista.

Huhtikuun puolessa välissä taas on kauan odottamani ihana Pariisin matka, unelmieni täyttymys. Lisäksi huhtikuussa (tai oikeastaan jo maaliskuun lopussa) kaikki mahdollinen lukiopakerrus on virallisesti ohi, ja olen täysin vapaa! Pääsykoelukemisethan ovat vielä päällä, mutta ne eivät masenna mua pätkääkään. Musta on ihanaa lukea asioista, jotka ihan oikeasti kiinnostavat. Ah, huhtikuu, saavu jo!

Väsyttää, koska nukuin mahakipujeni takia viime yön todella huonosti. Nukuin tosin aika pitkään, koska skippasin musiikin tunnin, ettei tarvinnut mennä sinne kärsimään.

Okei, kyllä mua masentaa, koska ajatus kirjoituksiin lukemisesta pilaa mun koko iloni. Maanantaina on psykologian tentti. Ää. Tuntuu kuitenkin siltä, että handlaan jonkinverran psykan asioista, joten en ole sen kanssa ihan paniikissa. Ruotsi onkin sitten aivan toinen juttu... (Ja äidinkieli, tekstitaito meni oikeasti niin perseelleen, että mun pitää kiskoa esseestä aivan yyberit pisteet, jotta saan edes jonkun siedettävän arvosanan.)

Ilostuttaa, koska tiedossa on kiva loppuviikko. Huomenna, anteeksi, siis tänään näen Sannan♥, mikä nostattaakin mun mielialaani jo muutaman pykälän. Perjantaina pääsen vihdoin ensimmäistä kertaa elämässäni manikyyriin ja illalla vietetään näillä näkymin leffailtaa Joannalla.

Nyt taidan mennä vielä katsomaan tallentamani Top Chefin, ja sen jälkeen sitten tutimaan. Ihanaa, kun joudun luultavasti heräämään aamulla viemään pikkuveljeä kahdeksaksi kouluun... Joskus ajokortti on kirous.