tiistai 9. marraskuuta 2010

it only burns when i breathe

En muistakaan sitä, koska olisin viimeksi kokenut näin hirveää keikanjälkeistä masista. Kyllähän niitä päiviä oli silloin muutama vuosi takaperin, kun juoksin keikalla joka toinen viikonloppu, ja keikoilla riehuminen oli enemmän tai vähemmän elämäni (ja erittäin suuri kiitos siitä Sannalle, jonka mukana suurimmalle osalle keikoista könysin). Voi sitä aikaa (kuulostan vanhalta mummolta...), kun jaksoin puskea kolmen päivän keikkaputken läpi, ja mennä seuraavana päivänä vielä kouluun (useimmiten en kuitenkaan mennyt, lol). Olin kuitenkin jo jotenkin sisäistänyt sen, etteivät keikat enää tunnu samalta, kuin silloin joskus. Sain kuitenkin taas huomata, että väärässähän sitä taas oltiin. Ja sen upean keikkakiksahduksen tarjosi Adam Lambert lauantaina 6.11. Kaapelitehtaalla. Mä en pysty sanoin kuvaamaan sitä fiilistä, minkä koin kun Adam nousi lavalle. Mun piti syöksähtää kauan vaalimiltamme paikoilta mikseripöydän edestä kaiken sen väkijoukon keskelle, koska en vaan yksinkertaisesti pystynyt olemaan paikallani. Musta tuntuu, että sekosin viimeksi keikan aikana sillä lailla vuonna 2008.
Vaikka puolet keikasta jouduin kuikuilemaan päiden takaa, ja osa lavashowsta jäi näkemättä mun auttamattoman lyhyyden takia, niin fiilikset oli kuitenkin katon yläpuolella. Kiljuin ja pompin kuin idiootti, ja koska olin suhteellisen takana, niin ympärilläni olevat ihmiset eivät olleet aivan yhtä innoissaan. Mikäs siinä yksin riehuessa. Oli upea tunne kuulla kaikki lempparibiisit livenä, ja sisäinen fanityttönikin sai nostaa päätään, kun Adam päätyi pussaamaan yhtä bändiläisistään. Aivosolujakin omaava ihminen sekoaisi siinä tilanteessa, oli se sen verran siirappista.
Kaiken pitää kuitenkin loppua aikanaan. En keikan loppuessa oikein ollut edes sisäistänyt sitä, että näin juuri Adam Lambertin livenä. Pieni hysteriahan siinä oli päällä, mutta yllättävän rauhallisesti sain poimittua Tiinan mukaani, ja narikkaan jonottamisen jälkeen poistuimme rakennuksesta oikein rauhallisesti (tosin sekosin vähän ovella, kun siinä oli tyyppejä jakamassa julisteita, ja syöksähdin siihen hullunkiilto silmissä ja hoin "mullemullemulle"...).
Nyt kuitenkin viime päivinä videoita (Laittaisin niitä videoita tähän postaukseen, mutta laatu on sen verran paska, että hyvä jos kuvasta saa mitään selvää. Tai äänestä, kun mun oma ääni kuuluu epäilyttävästi sieltä myös...) ja Adamin biisejä fiilistellessä olen jatkuvasti tuntenut hirveätä angstia siitä, etten voi siirtää aikaa taaksepäin. Periaatteessa mulla on erittäin hyvä olo, mutta samalla tuntuu jotenkin tosi epätoivoiselta, kun en voi enää palata keikalle. Päällimmäisenä kuitenkin hyvä olo, koska oli tosi mukava huomata, että voin vielä kokea sen keikkahekuman, enkä ole kasvanut siitä vielä yli. Kiitos ja näkemiin.

Tai ei näkemiin, ajattelin vaan, etten ehkä enempää ala pidentämään tuota tekstipötköä, siinä on muutenkin jo liikaa luettavaa. Ja sekavuutta tietenkin myös, kuten kaikissa jutuissa mitä teen.

Huomenna mulla on varattuna kirppispöytä Noran kanssa, ja mulla on mennyt tänään koko päivä siihen, kun oon laputtanut noita myytäviä tavaroita. Niin, ja katsonut myös mitä myyn. Olen erittäin ajoissa liikkeellä, tiedän. Mutta kaikki nyt on kuitenkin pakattu, ja huomenna menemme sitten järkkäämään pöytää. En tiedä saanko mitään myytyä, on ihan sellainen fiilis, ettei kukaan noita mun juttuja halua, mutta en mä yrittämisessä mitään häviä. Paitsi vähän rahaa tietenkin. Onneksi meillä nyt on se pöytä kumminkin viikon tai kaksi, niin ehkä sinä aikana joku kiinnostuu mun vanhoista Elle-lehdistäni ja mangoistani...

Tuntuu erittäin tyhmältä tehdä tällainen postaus, jossa ei ole ollenkaan kuvia, mutta valitettavasti mä en vaan ole ottanut kuvia mistään nyt viime aikoina... Oma saamattomuus on ärsyttänyt suunnattomasti koko syksyn, ja tulee luultavasti ärsyttämään aina siihen asti, kun on opiskelupaikka kourassa. Mä haluaisin kovasti kuvata tekemisiäni, mutta kun mä en ihan totta tee yhtään mitään. Niin säälittävältä kuin se kuulostaakin. :---D En myöskään välttämättä ole kovin iloinen kameran edessä olemisesta, mun itsetuntokriisit alkaa nimittäin venyä aika suuriin mittoihin... Ei siitä kuitenkaan sen enempää.

Ajattelin nyt tässä lähiaikoina yrittää saada aikaseksi ne rästiin jääneet postaukset (se Pariisi-postaushan ei ole myöhässä ja sillein). Harva postaustahti johtuu edelleenkin siis elämän puutteesta, itsetuntoangsteista ja siitä, että mun kaikki kirjoitusinto menee irrallisiin teksteihin, mitä kirjoittelen. Jos saan joskus aikaan jotain hyvää, julkaisen sen ehkä täälläkin. Luulen kuitenkin, ettei kovinkaan moni innostu epämääräisestä fanfictionista. 8D

Eipä mulla tässä varmaan muuta (ihan kuin tuo tekstipötkö ei olisi jo tarpeeksi pitkä...), palailen taas muiden kirjoittelujen pariin.

ps. Day 13 - A song from your favorite album

On varmaan erittäin suuri yllätys kaikille, mikä mun lempialbumini on tällä hetkellä...

Eli ihanaisen Adamin For Your Entertainmentilta Voodoo ja Can't Let You Go, koska en osaa valita vain yhtä. (Lisäksi olisi myös Strut, mutta olen laittanut sen johonkin aikaisempaan juttuun jo.)



2 kommenttia:

decorum kirjoitti...

Noniin, nyt voit täpinöissäs odottaa ANTTI TUISKUA <3.

Ja kirjottaa mulle aiheesta Antsa goes gay with Ville Valo again.

Jee.

Caroliina kirjoitti...

Antsa goes gay with Ville grr <3
Siihen kirjoittamiseen mä palasinkin ton blogitekstin jälkeen. 8D